Elämä on täynnä ruotsinkirjoja ja lankakeriä.
Vaikkei se paljoa muuta ole hetkeen ollutkaan.
Penkkarit takana, elämä edessä, eikä tietoakaan tasapainosta.
Ongelma kytee siinä, että jotkut ihmiset eivät tunne,
kun toiset tuntevat liikaa.
Se tekee elämästä yhtä hyökyaallokkoa.
Ja ylitsepääsemätön lehmäpelko suurta määrää naurua.
Mitä on enää jäljellä? Nummirock ja kilpajuoksu.
Kaksi eksynyttä Keskimaasta, minä ja mun Gandalf,
vaihtoivat hevoset rekkaan ja örkit väriliituun sekä pingviiniin,
syväjäätyivät ja lopulta lämmittivät sisälmyksensä oluella.
Yes it came in pints!
Jos pidentämällä matkaa neljälläsadalla metrillä
pääsee nautimaan pienen annoksen metsää,
teen sen kernaasti.
Olen viettänyt siellä muutenkin aikaa,
enemmän kun liian pitkiin aikoihin.
Siellä ilma on ohutta,
ja ilman sitä voin itse kovin ohuesti.
Tiedättehän, sillä tavalla,
että lattialle tippunut lusikka musertaa kaiken.
missä siellä täällä tuonne
kellot eivät seuraa toisiaan
Toisinaan on hyvä tipahtaa toisiin maailmoihin.
Tänään tein ruokamatkan Ihmemaahan,
siellä pöydät keikkuivat ja pöytään katettiin aterinlajike kerrallaan.
Sieltä jatkoin maan alle, jossa kirjastosta tuli spontaanin freestyleräpin taisteluareena.
En edes ymmärtänyt, mitä ympärilläni tapahtuu ja kuinka.
Seurasin kaikkea sivusta, tsiigasin meininkiä ja nautin erilaisuudesta.
Silti riensin pian etsimään paluureittiä mukavuusalueelleni.
Ja kävelin kotiin, korvissani Sisters of Mercy ja pääni täynnä usvaa.
Mutta saattaisinko olla osa jotain täysin muuta,
jotain mihin en kuulu laisinkaan?
Kyllä. Istu alas ja odota,
niin näet.
Päivät ovat olleet kirkkaita, olen ajanut paljon autoa.
Viettänyt sairaalassa enemmän aikaa kun on sallittua,
mutta silti aivan liian vähän.
Itseni ja muiden takia.
Enkä osaa auttaa.
En voi auttaa.
En itseäni, enkä muita.
Silti kaikki on kai hyvin,
tasolla tai toisella:
kissani hymyilee minulle yhä,
lattialla on edelleen sata ilmapalloa.
Tosin, ne näyttävät niin unohdetuilta,
ettei niillä ole edes syytä räjähtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti