Kello on taas liikaa ja minä pidätän hengitystäni.
Samaan aikaan toisaalla on joku käärinyt unelmasi taskuunsa ja juoksee nyt pois.
Elämä tuntuu muuttuneen, maailma tuntuu muuttuneen.
Kaikessa on enemmän värejä.
Enemmän pintoja joihin tarttua.
Tasoja, jolle laskea ajatuksensa lojumaan, ennen kuin jatkaa matkaa.
Enemmän mahdollisuuksia tehdä mitä vain.
Niin kaikki tosiaan muuttuu.
Mihin suuntaan?
Pysynkö mukana, putoanko kärryiltä?
Kenen puhelin soi?
Pysynkö mukana?
Istuin bussissa ja luin kirjaa.
Aamun kuudes kuppi kahvia termarissa.
Sanat ovat niin isoja, lauseista puhumattakaan.
Katseet ja askeleet, katso uudestaan.
Ei jalat ei ei ei ne kanna.
can you trace the sins that haunt you, and play the devil's cards as i do?
Olihan se jumalattoman mahtavaa, Deathstars nimittäin.
Olihan se maagista ja koko kehon henkiin herättävää.
Kaikki olivat niin hienon näköisiä, ja jatkuvasti savun peitossa.
Savun haju jäi kummittelemaan koko illaksi aivoihin.
Se täytti tajunnan vielä silloinkin, kun tuijotin pimeässä vastaan tullutta kissaa silmiin ja palelin.
Kävin läpi menneitä ja ehkä tulevia tapahtumia, myös niitä joihin minulla ei ole osaa eikä arpaa. Niitä kaikkia kehystivät samat raamit, eivätkä ne olleet sellaiset, joiden sisälle tulisi asettaa värikkäitä kuvia.
Sinä yönä nukuin pitkästä aikaa levollisesti.
--
Totun hämärään ja annan sen ohjata.
Enkä silti malttaisi laskea kirjaa käsistäni.
Pitäisi. Pitäisi. Sukat ovat kesken. Talvi tulee.
Ei kiirettä.
Lainkaan.
Kuinka puhdistava kokemus olikaan pitkästä aikaa herätä päänsärkyyn.
Sen syyt olivat monimuotoiset, niihin lukeutui kolmen vuoden funkkuputki, kaupungin paras bussipysäkki ja ilmainen pitsa. Olin iloinen maanantaina. Ja tiistaina, jolloin en tehnyt mitään.
Osa minusta haluaisi kuuluttaa kaikille, miten hienoja asioita täällä tapahtuukaan.
Mutta minusta on tehty sanaton, todella on.
ojala ojala ojala
kunpa ja niin
toivottavasti
Elämä tuntuu muuttuneen, maailma tuntuu muuttuneen.
Kaikessa on enemmän värejä.
Enemmän pintoja joihin tarttua.
Tasoja, jolle laskea ajatuksensa lojumaan, ennen kuin jatkaa matkaa.
Enemmän mahdollisuuksia tehdä mitä vain.
Niin kaikki tosiaan muuttuu.
Mihin suuntaan?
Pysynkö mukana, putoanko kärryiltä?
Kenen puhelin soi?
Pysynkö mukana?
Istuin bussissa ja luin kirjaa.
Aamun kuudes kuppi kahvia termarissa.
Sanat ovat niin isoja, lauseista puhumattakaan.
Katseet ja askeleet, katso uudestaan.
Ei jalat ei ei ei ne kanna.
can you trace the sins that haunt you, and play the devil's cards as i do?
Olihan se jumalattoman mahtavaa, Deathstars nimittäin.
Olihan se maagista ja koko kehon henkiin herättävää.
Kaikki olivat niin hienon näköisiä, ja jatkuvasti savun peitossa.
Savun haju jäi kummittelemaan koko illaksi aivoihin.
Se täytti tajunnan vielä silloinkin, kun tuijotin pimeässä vastaan tullutta kissaa silmiin ja palelin.
Kävin läpi menneitä ja ehkä tulevia tapahtumia, myös niitä joihin minulla ei ole osaa eikä arpaa. Niitä kaikkia kehystivät samat raamit, eivätkä ne olleet sellaiset, joiden sisälle tulisi asettaa värikkäitä kuvia.
Sinä yönä nukuin pitkästä aikaa levollisesti.
--
Totun hämärään ja annan sen ohjata.
Enkä silti malttaisi laskea kirjaa käsistäni.
Pitäisi. Pitäisi. Sukat ovat kesken. Talvi tulee.
Ei kiirettä.
Lainkaan.
Sen syyt olivat monimuotoiset, niihin lukeutui kolmen vuoden funkkuputki, kaupungin paras bussipysäkki ja ilmainen pitsa. Olin iloinen maanantaina. Ja tiistaina, jolloin en tehnyt mitään.
Osa minusta haluaisi kuuluttaa kaikille, miten hienoja asioita täällä tapahtuukaan.
Mutta minusta on tehty sanaton, todella on.
ojala ojala ojala
kunpa ja niin
toivottavasti
Eivät ne tiedä mitä minä näen.
Eivät ne tiedä että unissani valot tulevat luokseni,
eivätkä ne voi löytää minua niiden seasta.
Eivätkä silloin, kun olen 1 452 kilometrin päässä.
Emmekä nuku eikä koko kaupunki nuku mikään ei nuku.
(Pst. minä jätän monet asiat taakseni,
ensimmäisenä loogisuuden,
on enää kyse mahdollisesti viikoista.)
kaikki pois piiloista
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti