Siskoni tietää suuria asioita elämästäni, mutta ei omaa empatiakykyä. Se kertoo mulle onnistumisistaan ja kertoo kuinka paljon parempi mua se on. Kuinka mä olen laiska, itsekuriton ja itserakas. Ja mä katon ympärilleni; mun huone on enemmän kun sekasin, tehtävien asioiden pino vaan venyy paukkuu kasvaa ja kohoaa pöydällä ja sen vieressä on kuvia ihanista ihmisistä, joita satutan jatkuvasti.
JA MITEN VAIKEA ASIOISTA ON PUHUA NIIDEN OIKEILLA NIMILLÄ, KYSYN VAAN. Mä vihaan tätä itsessäni, miksen voi vaan sanoa mitä tarkotan. Keneltä mä piilottelen sitä kaikkea minkä tällähetkellä haluaisin koko maailman kuulevan. Miksi.
Mun ajatukseni juoksee mun puolesta mutta se ei riitä. MÄ PELKÄÄN ETTÄ SATTUU. Mä pelkään että kaikki on ohi. Mä en uskalla juosta mutta mun on pakko mun on pakko mun on pakko mun on pakko pakko pakko pakko pakko pakko eikä sen kuuluis olla näin, mun kuuluis nauttia siitä mutta mä en saatana nauti mua pelottaa joka helvetin askel mä kaadun and that was just my life. Heikko saatana.
Enkä mä haluais olla yksin mutta vaihtoehtoja kaksi. Eikä se toinen ole edes mahdollinen.
Ja se siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti