älä sulje silmiäsi

Pidän yksin kuljeskelusta, rautatie- ja linja-autoasemista, uusista ovista ja pimennysverhoista, nukkuvista ostoskeskuksista, tyhjistä kaduista, nurkan takaa löytyvistä upeista kaupungeista. 

Siitä kun vailla suunnitelmaa tai järjenhiventäkään

päätyy tanssimaan alle maan

kuin kukaan ei näkisi.

Oli haikeaa nousta, 

jättää oma nurkkapöytä muiden armoille

ja lähteä tielle taas.

Katsomaan ihmisiä, joita ilman

elämä olisi niin kovin tyhjää ja typerää.

He laulavat eitoivottuja lauluja,

joista vanhempi kansa saa suurta iloa.

Siihen ei silti tarvita kuin kolme desilitraa ystävällisyyttä,

että elämä on jälleen merkityksellistä.

kolme askelta ja tuttu paku.

hah.

Kolmella kielellä

kolme kymmentä sivua

tekstiä

italialaisista kengistä.

Haluan takaisin lukemaan runoja

siihen nurkkaan, josta nousin aikoja sitten iäksi.

Se lienee rotuominaisuus tai muu pinttynyt tapa,

että kaipaa.

Olisi myös kivaa,

jos olisi jo viime viikon perjantai.

Tai eilinen lauantai. 

Antaisin mitä vain, jos illat olisivat aina

värikkäitä ja soikeita

kuten nämä muutamat.

Seisten ikkunalaudalla,

kuudesti takaisin ja vielä kupillinen.

Kirkkaan vihreää kahvia. 

minä vain nukun ja nukun minä vain nukun

Living on the run

Olen sanaton

ja edelleen todella korkealla taivaissa.

Sellainen viikonloppu, joka saa unohtamaan maailman kaiken pahuuden.

Mikään ei voi olla huonosti, kun värivalot vilkkuu ja sut nostetaan korkeammalle kuin koskaan.

Törmäät lapsuuden ystävään aivan toisessa kaupungissa, etkä voi olla hymyilemättä.

Kaksi iltaa putkeen soi musiikki, joka on kulkenut sun mukana sun elämäsi halki.

Joka ilta ei eteesi polvistuta laulamaan onnittelulaulua kuitenkaan. 

 Sulle hymyillään kun sä meinaat alkaa itkemään. 

Kaikki on niin aitoa.

Vihdoin kun sä menet nukkumaan, naapurit nauraa seinien läpi.

Ja aamulla jatkuu hymyily.

Aurinko paistaa ja autossa soi Rölli.

Tie on vaihtunut kiitoradaksi ja kotimaa Pohjanmaaksi.

Kaikki on täydellistä vaikka vierestäsi jotain puuttuukin.

Taas on niitä valoja ja taustakankaat jälleen vinossa, eikä missään mitään järkeä.

Kahden vuoden takaiset teot muistetaan ja hymyt lentelevät.

Me kuunnellaan samaa musiikkia ja lennetään toisissa todellisuuksissa.

Sillä että olet olemassa, on ihan järkyttävän suuresti merkitystä.

Jos mä voin saada pelkästään tekemällä sitä,

 mistä mä diggaan, jonkun hymyilemään noin kovasti

ja kertaamaan muiden jo tuhannesti kuulemia tarinoita,

niin olen todella tyytyväinen siihen, että hengitän.

Kaikki oli jopa paremmin, kun edellisiltana.

Kello 0754 on käyty jo tulevaisuudessa, mutta et silti saa aamiaisseuraa.

(Se kuulostaa todella hienolta se: tulevaisuus.)

Mitään en kykene uskomaan todeksi,

mutta sitä se juuri on.

Harmaa ja jumittunut oli sunnuntai,

 mutta silti kotiin kerettiin ennen pimeää.

Nyt korvissa soivat ne kauniit laulut 

ja suuret sanat joita niihin kantautui.

Kotona odotti perjantaina luokseni lainehtinut pallomeri.

En ole koskaan ollut näin suuresti materiaonnellinen. 

Maailma on niin pieni,

tuntemukset niin suuria.

Hyvää musiikkia on niin paljon,

mutta minulla on silti vain kaksi korvaa.

Parempaa syntymäpäiväviikonloppua ei vain voisi olla.

Kiitos.

i don't care if monday's black

Saako siitä nauttia, että on jälleen jossain muualla?

Taivas näyttää samalta, autot täytyy kaivaa lumivuorien sisästä.

Musiikki ei kuulosta oikein miltään,

joikua ja revontulia tahtoisin,
mieluummin heti.
Mieluummin kymmenen vuotta sitten.

Olen se isän poika, jota ei ikinä ollut.

Yläkerran tyhjä huone ja syvä hiljaisuus.

Huterin askelin siinä välillä on hyvä hoiperrella.

Jos ei katso taivaalle, ei näe tähtiä,

joten juoksin pääni täyteen onnea.

Siinä minä, pitkästä aikaa.

Viheriö on maailman kaunein paikka,

oli se kuinka muovinen tahansa.

Oikeastaan paljoakaan ei kuulu.

Postia odotan kuin kuuta nousevaa,

monesta eri syystä:
lapsuudesta tulee loputon
ja avaruus siirtyy käsinkosketeltavan lähelle.

Viime vuonna Keskimaassa
olivat asiat niin kovin erilailla.

Tiistain & sunnuntain välinen yö

Lapset, joille on vielä juhlatilaisuus,

kun pääsee ystävän luokse yökylään,

ansaitsevat kateuttani.

Samoin kaikki ihmiset,

joille kaupungista toiseen reissaaminen

on arkea suurempi juttu.

Välillä on pakko lähtee

että on paikka mihin palata

Niin siinä jälleen kävi,

että jokapäiväinen kellariravintola vaihtui

johonkin aivan muuhun.

Jälleennäkemisiin, vanhoihin nurkkiin,

hämmentävään meteliin,

kummallisiin puheluihin.

Ja kuten aina, nytkin päädyimme miettimään,

että olisiko viimein aika mennä kotiin.

Me valjastettiin revontulet kynttilään,

istuttiin kuin ennenvanhaan,

juteltiin niitä näitä jälleen ilman suuria suojamuureja.

Seuraavana päivänä televisiossa oli tiikereitä ja pingviinejä,

vaihdettiin maisemaa.

Ja lähetettiin pala kesäistä bussipysäkkiä

kohti Australiaa. Sellaisen pojan luo,

joka on täällä taas kohta.

Joojoo, mä selvisin takaisin.

Missä mun pää, hyvää huomenta,

tillintallin varrella virran.

Kaupungin parhaaseen olohuoneeseen palatessani

oli kaikki kohdallaan,

käsky kävi kääntyä ympäri.

Siskoni oli minua jo etsinyt,

hänelle vastattiin:

"Ei oo vielä näkynyt, mutta ei hätää,

 kyllä se kohta ilmestyy"

Hän on hieman typerä ilmestys;

teehensä hän ei muistanut lisätä teepussia,

vaan nautti ilolla kaksi kupillista kuumaa vettä.

Luuli kantaneensa mukanaan jo vuosia 

minun lapsena maalaamaa kangaskassia,

jonka oikeasti maalasi hyvä ystäväni

viisitoistavuotiaana.

Olen jo kaksi tuntia myöhässä,

ainakin ja vähintään.

Tahdon ehtiä,

tänään saattaa olla päivä,

jolloin elämä palaa lähemmäs raiteitaan.