Pimeys muuttaa muotoaan

Kun näkee niiden hymyt yhdessä kun näkee että ne nauttii. Väkisinkin tulee epäonnistunut olo, niin ulkopuolinen, niin virheellinen, niin mihinkäänkuulumaton. Ne hymyilee ja niiden hymyt sopii toisiinsa. Niillä on aina joku johon turvautua, ne on kaikki kauniita. Ne pystyy mihin vaan ja ne tekee sen kaiken. Niillä on usko itseensä toisiinsa jumalaan sikarirasioihin mihin vaan mutta on. Ja toivo. Ja se ikuinen rakkaus. Ne osaa ja uskaltaa. Ja jos ne sattuis epäonnistumaan, ne ei pääsis putoamaan kun niillä on toisensa. Ne ympäröi mua joka päivä. Seuraan niiden elämää väistämättä vierestä ja olen kateellinen. Mä en ole edes olemassa niille. Ne nauraa eikä se kuulosta väkinäiseltä. Enkä mä näe mahdollisena, että ikinä olisin osa yhtäkään samanlaista yhteisöä. Että mikään olisi niin suurta.

Ja mä tunnen itseni epäonnistuneeksi, kun katson kuvia. Luen sanoja. Näen miten muut ihmiset ovat onnellisia. Tai onnettomia. Ovat ihan mitä vaan, silti niin paljon parempia. Paremmin pahoinvoivia, paremmin hymyileviä. Ja taas näen kirkkaammin, että en ole mitään. Eikä mulla ole oikeutta olla ikinä, en mä ansaitse.

Ja taas mä sain roolin; pidä huolta, korjaa, pelasta, välitä. En jaksa, en oikeesti jaksa. Tuntuupa kylmältä sanoa, mutta te olette niin helvetin sokeita. Ette nää ette kuule. Paitsi itsenne.

Enkä saa edes yhtä säälittävää tekstin pätkää kirjoitettua; mulla ei ole mielipiteitä. Ainakaan sellaisia, joita mulla saisi olla. Valinnat on aina pahinta, kun niistä voi syyttää vain itseään. Kirjoitanko mä jotain ympäripyöreetä skeidaa vai luovutanko? Kyllä.

np. HIM - One last time